Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
On the 22th March in 2020
Tällä sivulla tarjolle asettamani äänitiedostot ovat RealMedia -formaattia, jota kykenevät toistamaan useatkin soitto-ohjelmat eri käyttöjärjestelmissä - kunhan koodekit ovat vain kunnossa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi windowsin kohdalla sitä, että Windows Media Player kykenee toistamaan näitä kunhan järjestelmää on päivitetty ylimääräisellä koodekkipaketilla. Linuxin kohdalla pätee sama, eli jos halutaan Totemin toistavan näitä, systeemiin pitää asentaa gstreamer -paketeista bad ja ugly – killikkeet. Ubuntussa Celluloid osaa toistaa näitä ilman eri killikkeitä. Mäkissä riittää kun asentaa vaikkapa mpv -ohjelman – joka on itse asiassa sama kuin Ubuntun Celluloid -ohjelma.
Täytyy tässä päivitellä tätä sivua, ja käsitellä hieman uudemmalla OpenOffice -ohjelmalla. Tällä sivulla on 70-luvulla kasettinauhurilla tallentamaani pianomöykkämusiikkia, jossa akustisena soittimena oli Mikkelin kaupungin vanha konserttipiano, jota minulla oli tuolloin tilaisuus päästä soittamaan erään porvariskodin haisevassa ja tunkkaisessa hämyssä. Juuri tämän hieman epävireisen soittimen kumisevaa ääntä kuulette näillä tähän valituilla kappaleilla. Tämä soittomahdollisuus minulta meni ohi suun, kun lähdin omille teilleni - ja löysin viimein itseni - ja enpä ole jälkikäteen valintaani katunut. Tie maittaa köyhällekin – ja muutenkin olen sitä mieltä että työ on ihmiskunnan syöpä. Siinä tulee helposti hiki. Totean noin yleisesti että luoja minua moiselta porvarishelvetiltä varjelkoon jatkossakin, vaikka onneksi tuo peräseinä jo uhkaavasti häämöttääkin, etten taida oikei keritäkkään. Mahdollisuudet elämässä on jo pääpiirteissään käytetty, ja pian on syötävä mitä eteen laitetaan, jos nyt laitetaan yhtään mitään. Pian alkaa sitten se oikea helvetti, koska elämäni aikana nauttimillani eväillä ja toljailuilla ei juuri muuanne pääse kuin sille kuumalle puolelle. No niin no. Lapsuuskodissani ei ollut pianoa, ja ainut soitin oli epävireinen kantele, jonka joku vanhalle ulolle haiseva kämäleukainen ukki oli joskus tehnyt. Ei ollut osannut laittaa kunnon virityskoneistoa, ja soittimen kansikin oli haljennut ajan saatossa. Kanteleen kielet aiheuttavat näet valtavan jännitteen, jota kotelo ei kestä jollei asialla ole ammattimies. Lapsuukodissani ei juurikaan harrastettu musiikkia – eikä suvaittu sen kuuntelemista. Jos joku tohti avata radion kuunnellakseen vaikkapa Lauantain toivottuja, tai Lepopäivän ratoksi, tai Jaakko Jahnukaisen juontamia musiikkiohjelmia, niin heti kohta kuultiin käreä martankommentti: Taas sitä jatsin rumputusta ... toosa kiinni! Nuorimpana minun sallittiin armollisesti kuunnella Lasten radiota, jossa muuan Suvi-Päivikki lauloi kammottavasti pieleen, ja jossa jänöjussi klaski mäkeään. Rokki ei siis raikanut, vaan naapurin radiosta raikasi kuinka kaunis pyykkäri liehui paitoineen, että klap ja klap vaan, ja Monrepoossa oli ollut niin ihanaa, että oksat pois. Vanha riimu sai virttyä rauhassa talliinsa, ja hiljainen oli kylätie (myöhemmin tajusin että tie oli hiljainen siksi että monet nuoret miehet olivat kuolleet sodassa). Ensimmäiset ontuvat pianoharjoitukset räpelsinkin vasta haisevassa Tainionkosken oppikoulussa käyttäen pitkulaista paperiliuskaa, jossa oli pianon koskettimisto. Niin me köyhät silloin opeteltiin pianonsoittoa. Fortepianon ääntä ei kuulunut, vaikka juoksutukset olivatkin kohdallaan. Piti liittyä ihan pakosti pianonsoiton harrastekerhoon, koska satuin ärsyttämään toistuvasti pienikokoista ukkelia, joka opetti uskontoa, ja siinä sivussa piti mainittua pianonsoiton harrastekerhoa. Kun se sai minut ja Well From Texasin kerhoonsa, paranivat uskonnonnumerotkin heti parilla pykälällä. Itse musiikinopetus oli lähinnä sitä, että tuo pieni ukkeli veteli koulun pianolla skaaloja, ja me köyhät katseltiin, ja koettettiin kopisuttaa samaa omilla paperiliuskoillamme. Ei meitä sentään pianon ääreen päästetty! Ensimmäisen varsinaisen piano-opetuksen antoi minulle äitini asuessamme tilapäisesti kotitalomme remontin ajan Seuralassa, Rauhassa, jonka alakerrassa oli vanha - joskin virittämätön piano. Äiti neuvoi mm. akordit, ja hieman soitotekniikkaakin. Se oli ollut sodan aikana Joutsenon kirkolla ilmanvalvontalottana, ja Konnunsuon Kivisaaressa oli tiedustelukoneille raivattu oma lentokenttä, ja kai niillä oli jonkinlaisia illanviettoja tansseineen ja soitteluineen. Siellä se oli oppinut sen minkä osasi, ja se ei ollut kovinkaan paljon se. Suunilleen näihin aikoihin sain ensimmäisen kitarani, jonka ensimmäinen omistaja soitti ihan oikeassa bändissä, Flatfeetissä, ja kävi oikein lyseota, ja kaikkea sellaista. Sisareni antoi sille yksityisiä preppauskursseja, ja sai kitaran palkakseen, jota ei kuitenkaan koskaan soittanut. Otin sen käyttööni, pois kuleskelemasta. Omistaja neuvoi minulle miten kitara viritetään, ja miten sillä saa soitetuksi muutamia sointuja, ja sitten sitä vaan tuli tapailtua korvakuulolta biisejä. Siinä se kitaransoiton opetuksen autuus sitten olikin, vaikka selailinhan minä Roos&Putlinin vihkosia, mutta siitä ei ollut hyötyä kun en osannut lukea nuotteja. Sointukirjoista oli hieman enemmän apua. Harjoittelin kuitenkin kovasti, ja opin samalla ainakin säestämään itseäni korvakuulolta. Niinpä sitten kerran eräissä konsuissa soitin ensin pianolla taidekappaleen, ja sain siitä raikuvat aplodit, ja senjälkeen vedin ihan oikealla Bad Boys -yhtyeen soittajan sähkökitaralla Tatuoitu nainen -biisin. Ylä-Vuoksen kuvaaja otti tilaisuudessa minusta kuvan lainakitaroineni. Sanoivat seuraavina päiviä koulun pihalla, että mitäköhän tuosta Timosta oikein tulee, mutta eihän minusta mitään tullut, kun kaikenlainen musiikillinen tausta ja kannustus soittoon puuttui kotona. En olisi varmaankaan päässyt edes bänditreeneihin, koska olisi pitänyt mennä Imatralle, ja Rauhassa ei kukaan tuntemani hemmo osannut soittaa muuta kuin suuta. No niin. Mainittu Seurala on jo nyttemmin purettu, ja pianokin vietiin sieltä todennäköisimmin kaatopaikalle. Ja kuinka se soikaan aikanaan Rauhan Toverikerhon juhlissa heti sodan jälkeen! Viimeksi sain pianoa soitella Jyväskylän yliopiston päärakennuksen kellarissa, jossa olivat opettajainkoulutuslaitoksen harjoituspianot. Sen koommin en ole pianoa soittanutkaan – paitsi halpaa Casio SA-21 -sähköurkua, jonka olen myynyt aikanaan kirpputorille rahapulassa.
Laulut, joita hoilasin yksin tai yhdessä, olivat erilaisista laulukirjoista peräisin, ja sellaisia, että ne olivat niin sanotusti hyväksyttyjä niin sanotuissa paremmissakin piireissä. Tosin minä tapasin hoilata näitä joko yksin tai yhdessä lähinnä keskivahvassa humalatilassa, ja silloin repertoaariin kuului myös työväenlauluja, joita taas porvarillisten piirien laulukirjoissa ei ollut, ja niitä ne eivät myöskään laulaneet. Täytyy ottaa huomioon, että elettiin 70-lukua, jolloin olin päässyt iltalukioon, ja vasemmistolaisuus oli kuulemma muodissa, ja radiostakin raikui melkein päivittäin taistolaisten lauluja, jotka tosin olivat reippaita, ja hauskojakin – kuten myös oikeistopiirien harrastamat laulut: piti polsujen asemansa jätätättättää! Minulta jäivät kokematta ne muutamat välivuodet, jolloin politiikka ja tupakkahuoneet tulivat kouluihin, koska olin teurastamolla kieliä lukemassa, ja hullujenhuoneella hullutta harjoittelemassa. Myöhemmin kun pyrin Jyväskylän yliopistoon, ja pääsinkin, olivat minua vastassa opiskelijakavereina ne, jotka olivat nuo muutoksen vuodet lukioissa kokeneet – ja jälleen olin koko hommasta ulkona kuin lumiukko. En liittynyt poliittisiin opiskelijajärjestöihin, enkä koskaan puolueisiin. Oli suorastaan pakko kulkea omia polkujaan. Tässä nämä laulut nyt kuitenkin ovat, ja ne ovat siitä porvarillisemmasta päästä, tietenkin, kun porvariskodin pianosta oli kyse.
Arvon mekin ansaitsemme (tai Laulu Suomessa) on Jaakko Juteinin (1785-1855) käsialaa. Juteinin mielikuvitus, ja mahdollinen iloinen luonteenlaatu tulevat esiin parhaiten hänen bellmannilaisissa juomalauluissaan, ja hänen lauluissaan on mukana ainakin minun mielestäni myös tiettyä ironiaa, koska Suomesta puhutaan ensinnäkin "suurena maana", jossa "leipäkään ei riennä riemuksemme miesten maatessa". Lieneekö ainakin osa miehistä ollut laiskoja (tai juoppoja)? Karjalaiset omivat nykyään mielellään Juteinin omaksi pojakseen, mutta Juteini on kuitenkin syntynyt Hattulassa, ja oli opiskelijana kynmmenisen vuotta Turun yliopiston kirjoissa, muttei suorittanut mitään loppututkintoa. Opiskeluaikanaan hän oli kotiopettajana eri puolilla Suomea ja tutustui eri murteisiin, ja yritti omassa kirjallisessa tuotannossaan kompromissina välttää sellaisia murteellisia ilmaisuja joita ei ehkä ymmärrettäisi yleisesti. Tästä syystä hänen laulunsa ovat ymmärrettäviä vielä tänäkin päivänä. Vasta vuonna 1813 hän sai Viipurista maistraatin sihteerin viran, jota hoiti kuolemaansa saakka.
Kesäpäivä Kangasalla on lyriikoiltaan Sakari Topeliuksen (1818-1898) käsialaa, mutta säveltäjiksi on tarjottu useita henkilöitä - aina P.J. Hannikaisesta lähtien. Laulu on idyllinen muisto ajalta jolloin suomalainen luonto oli vielä puhdas, ja myös kauniskin. Nykypäivän ihmiset eivät varmaankaan ymmärrä tämän laulun hienoja sävyjä, ja rauhaa - koska ovat maansa jo aikapäiviä sitten menettäneet.
Johan Alfred Tanner (1884-1927) syntyi Artjärvellä. Hän oli alunperin rakennusmestari, mutta ryhtyi vuoden 1908 paikkeilla esiintyväksi taiteilijaksi, ja vuoden 1910 joulukuussa hän esiintyi ensimmäistä kertaa Helsingin Kluuvikadulla sijainneessa Helikon-teatterissa, josta Tannerin kuplettien suosion myötä tuli oikea revyyteatteri. Allaolevassa kuvassa voisi hyvinkin olla Marco Bjurström, sillä niin samankaltaisia ovat eleet, mutta Affuhan se siinä kuitenkin pelehtii. Tannerin esitykset olivat tavattoman suosittuja, ja niihin jopa jonotettiin. Varsinkin hänen lauluvihkonsa saavuttivat suurta suosiota, ja itse olen nuorukaisena lukenut Kuolemattomat kupletit - nimistä kirjasta, jossa oli noissa vihkosissa olleita Tannerin lauluja. Äänilevyjä Tanner teki kymmeniä - aina kuolemaansa saakka. Viimeisen levynsä hän teki vuonna 1926. Seuraavana vuonna hän kuoli tuberkuloosiin.
Venehessä voidaan hyvinkin oleskella vetten päällä, sillä sellaiseen vene on tarkoitettukin – vetten päällä oleiluun. Kokonaan eri asia on sitten se, jos tytön kulta on vetten päällä, koska tämä ei siellä välttämättä ole täydessä kontrollissa, ja voi ryyypätä holskuvasta putelistaan tuhdon alta - ja karata sitten tansseihin, ja sitten voikin seurata vaikka mitä. Ei ole ollenkaan varmaa etteikö kulta meinaisi muita, kun vauhtiin oikein pääsee. Tai sitten kulta voi mennä aivan proosallisesti kalaan, kuten allaolevassa kuvassa, ja jättää viinakset välin. Mutta jutun juju onkin siinä, ettet voi varmasti tietää kumman hän tekee mennessään vetten päälle..
Meripoikatte veis on Frans Hjalmar Nortamon aikanaan kirjoittama veisu, joka pitää laulaa nimenomaan laahaavasti, ja tunteella. Mies kirjoitti useimmat juttunsa rauman murteella. Herääkin kysymys, mitä rauman murteella on tekemistä minun kanssani, joka olen syntymyt Itä-Suomessa? No, lapsuuskotini lähellä, melkein kivenheiton päässä, asui rauman seudulta kotoisin ollut mies, joka oli säilyttänyt kotimurteensa, ja häneltä opin sen mitä siitä opin. Ainakin tietyn nuotin. Misäs niit säkei on?Toivottavasti opin edes sen. Allaolevassa kuvassa on itse Nortamo.
Peltoniemen kukko - tai Laula kukko - on suomalainen kansansävelmä, ja Suomessa sitä ovat ehkä eniten esittäneet Marjatta ja Martti Pokela - itse itseään kanteleella säestäen. Radiosta saattoi kuulla heidän tulkintojaan aikanaan melkeinpä päivittäin, eli tuo huhh-hahh-haa, huhh-hahh-haa. Lukkari istui uunill-laa, pii-iipun nysä oli huulill-laa on syöpynyt aivojeni jokaisen poimuun. Ihmettelin vain kovin kun en ollut moisia missään kuullut – en edes vanhojen ihmisten laulamina – ja kansanmusiikista kuitenkin puhuttiin. Laula kukko sisältyy varmaankin melkeinpä jokaiseen petkellyskurssiin, joita Suomessa pidetään. Kuvassa kantelettaan soittava Matti Kulju sitävastoin lienee soitellut muunlaisia kappaleita, mutta se on taas asia erikseen. Kanteleella Laula kukkoa lienee kuitenkin eniten esitetty. Minun tulkintani, ja sanoitukseni ovat taas ihan omasta päästä, ja koska historiaa ei voi muuttaa - eli aikanaan tekemääni nauhoitusta - on tyydyttävä tähän huumoriversioon.
Tätä laulua pidetään eräänlaisena kansanlauluna, ja vapaasti sitä onkin viljelty - ikäänkuin se olisi tuota herra Trad. -tuotantoa. Tämä johtuu siitä että monia laulun muunnoksista hoilataan opiskelijoiden keskuudessa heidän juominki-ilotteluissaan, ja näissä versioissa hukutaan lopulta siihen viinajärveenkin. Tämä tässä esittämäni tulkinta on kuitenkin se kipparikvartettiversio, joka levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1951, ja sanat ovat Vilho Koljosen kynästä, ja säveltäjäksi on merkitty Kauko Käyhkö (Justeeri). Molemmat käyttivät muuten lukuisia salanimiä, ja osoittivat niiden keksimisessä nimenomaan suurta kekseliäisyyttä. Kipparikvartetti taas tuli tunnetuksi koko kansan keskuudessa eräiden elokuvien vuoksi, kuten Balladi Saimaalta, ja olihan niitä muitakin, kuten se filmi jossa kuvattiin yhtyeen nousua kuuluisuuteen. Kaikki kiitos ja kunnia molemmille artisteille, ja tietenkin koko Kipparikvartetille, joiden esitystä kelpaa toki kuunnella (minun valjun tulkintani asemesta) kaikin mokomin. Allaoloevassa kuvassa näet reliefin, jossa on koko Kipparikvartetti kaikessa komeudessaan..